Notice

This multimedia story format uses video and audio footage. Please make sure your speakers are turned on.

Use the mouse wheel or the arrow keys on your keyboard to navigate between pages.

Swipe to navigate between pages.

Let's go

Autiotalot

Logo http://jutut.menaiset.fi/autiotalot
Audio

00:00
/
03:12
Start audio now
Goto first page
Audio

00:00
/
03:12
Start audio now

Play audio

Metsittyneen mäen päällä siintää hirsitalo. Kevään viimeiset lumenrippeet valuvat pitkin heinittyneitä rinteitä, kengät uppoavat vettyneeseen peltoon. Pihapiiriin kuuluu vain metsän humina ja lintujen reipas sirkutus.

Talon tunnistaa autioksi jo kaukaa. Piparkakkuikkunoiden lasit ovat tipahdelleet yksitellen sammalelle. Heinä on vallannut pihan, ulko-ovea ei näy. Sisällä orava on murustanut kävyn kuistin ikkunalaudalle ja pääsky tehnyt pesän eteisen kattoparruun.

Sali on ollut suuri ja komea – nyt se on romahtanut keskeltä. Kattoparruilla roikkuvat työhaalarit heiluvat tuulessa, ja nurkassa pölyttyy korea kakluuni.

–Viime kesänä vielä kävelin täällä. Enää en menisi, Leila Manninen, 34, sanoo ja katsoo katon raoista kurkistavaa taivasta.

Leilan arvion mukaan talo on 1800-luvun lopulta ja ollut tyhjillään ainakin 30 vuotta. Leila harrastaa urbaania löytöretkeilyä eli hylättyjen paikkojen, usein autiotalojen, tutkimista ja kuvaamista. Tämä on ensimmäisiä kohteita, joissa hän on vieraillut.

Goto first page

Autio luku
Fullscreen

Urbaanit löytöretkeilijät kuvaavat esimerkiksi autioita tehtaita, julkisia tiloja, asuintaloja ja hylättyjä autoja. Osa viehättyy seikkailusta, osa haluaa tallentaa palan katoavaa historiaa.

Harrastajilla riittää tutkittavaa. Helsingin Sanomat uutisoi taannoin, että Suomi on pullollaan taloja, joita kukaan ei halua. Vuonna 2009 tyhjillään olevia taloja oli Ympäristökeskuksen laskennan mukaan noin 170 000. Ongelma vaivaa erityisesti maaseutua. Pienillä paikkakunnilla myös kerros- ja rivitalot tyhjenevät.

–Se kertoo Suomen yhteiskuntarakenteen muutoksesta. Muutetaan kaupunkiin, eikä kukaan huolehdi taloista, jotka jäävät, sanoo aluetieteen professori Hannu Katajamäki.

–Urbaani löytöretkeily ei silti ole uusi ilmiö. Vanhojen talojen vetovoima on ikiaikaista. Itsekin muistan pikkupoikana seikkailleeni autioissa taloissa. Niihin liittyy usein urbaaneja legendoja ja kummitusjuttuja.

Virka-aikana Leila on seurakunnan puutarhatyöntekijänä, vapaalla hän on harrastanut urbaania löytöretkeilyä aktiivisesti vuoden. Aiemmin hän kierteli taloja omaksi ilokseen, muttei tiennyt, että harrastuksella on nimikin.

Leilaa viehättää löytämisen ilo ja katoavan tallentaminen. Yhteisökin on tärkeä. Leila haluaa saada palautetta ottamistaan kuvista ja kehittyä kuvaajana. Palkitsevinta on löytää uusi, hieno paikka tai vanha 1950-luvun auto. Niitä kun ei ole merkitty karttaan.

–Ja jos muut harrastajat eivät ole ehtineet vielä käydä, vielä parempi. Olen aika kilpailuhenkinen ja toivon, että olen ensimmäisenä paikalla, Leila naurahtaa.


Autio luku
Close
Goto first page
Audio

00:00
/
03:12
Start audio now

Play audio

Tuhannen ja yhden yön talo

Sisällä tuvassa auringon haalistamat verhot ovat repeytyneet paikoin riekaleiksi. Kangaspuut ja räsymatonkuteet nojaavat kohti nurkkaa. Hirsien päälle niitattu muovimatto on käpristynyt ja tapetit repeytyneet.

–Se on pinkopahvia, Leila sanoo ja katsoo katosta roikkuvia suikaleita.

Hän tietää vanhoista taloista paljon, koska on koulutukseltaan rakennuskonservaattori. Autiotalojen kunnostamisesta hän ei silti haaveile. Niissä viehättää juuri rappio.

–Autiotalot eivät vaadi mitään. Ne ovat ihanan rentouttavia.

Goto first page

Leilan mukaan suurin osa tyhjilleen jääneistä taloista on 1920–1940-luvuilta. Tämä 1800-luvun hirsitalo on helmi, jollaisiin harvoin törmää.

Talon iästä kertoo esimerkiksi laatikollinen hauraita paperikääröjä, jotka Leila nostaa antiikkilipaston hyllyltä. Yhden kirjeen kulmassa näkyy päiväys vuodelta 1888.

–Vähän tekisi mieli katsoa, mutta en halua penkoa, Leila sanoo.

Hän kuvaa laatikon ja nostaa sen takaisin paikalleen. Yksi urbaanin löytöretkeilyn perussäännöistä kuuluu: ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä. Siksi Leila ei sotke kirjeiden järjestystä tai vie niitä pois paikaltaan.

Ajan pysähtymisen huomaa kaikesta. Nurkassa lojuvan pesuainepakkauksen design on vanhentunut, postinumeroluettelo on vuodelta 1980 ja kaappien hyllyt lähes poikkeuksetta päällystetty hyllypaperilla.

Naulakossa roikkuvat takit tekevät tunnelmasta hieman aavemaisen.

Goto first page

Huoneissa ei voi vaellella miettimättä, miksi kaikki on jäänyt kesken. Miksi näin kaunis talo on jäänyt yksin metsänreunaan? Miksi kukaan ei ole palannut hakemaan tavaroita? Eikö kukaan kaivannut edes kirjeitä?

–Ehkä ihmiset ajattelevat, että täällä ne säilyvät, tai eivät vain välitä. Jos talosta ei välitetä, tuskin välitetään näistä tavaroistakaan, Leila miettii.

Hän on kuullut, että talon viimeinen asukas oli yksin asuva mies. Pärekoriin mytätyt sukkahousut ja uunin pankolle unohtuneet korkokengät kielivät, että aina hän ei ollut yksin. Kirjeistä tai lehdistä henkilöllisyys voisi selvitä.

Niitä jää nimittäin aina. Valokuvia, postikortteja, kirjeitä, muistoadresseja. Nimiä pidemmälle on vaikeampi päästä. Kuka oli nainen, jolle lattialla lojuva uudenvuodenkortti on osoitettu? Äiti, tytär, isoäiti? Entä pari, jonka lähettämättömät hääkutsut vuodelta 1965 ovat unohtuneet pahvilaatikkoon?

Goto first page

 dsc8419
Paketin design kertoo, että näistä kahveista on aikaa.
Fullscreen

Tunnearvo on tuhoksi

Harva talo autioituu hetkessä. Ensin siellä käydään, ehkä kerran tai kaksi kesässä, sitten kävijät vanhenevat, eikä seuraavalla sukupolvella ole enää tunnesidettä paikkaan. Taloa ei jakseta kunnostaa.

–Sähköt pettävät, katto vuotaa, mutta ei viitsitä tehdä isoa remonttia. Paikka unohtuu, mutta sitä ei haluta myydäkään, Hannu Katajamäki kuvailee.

Autiotalon tarina on tyypillisesti tällainen: Viimeinen asukas kuolee, omistussuhteet jäävät epämääräisiksi tai perillisiä ei ole. Talo jää perikunnalle, joka pitää siitä kiinni – mutta ei huolta.

Toisin sanoen perilliset takertuvat taloon, koska sillä on tunnearvoa, ja kieltäytyvät myymästä silloin, kun jälleenmyyntiarvoa vielä olisi. Joskus perikunnat riitaantuvat niin, ettei talon kohtalosta päästä koskaan sopuun.

Katajamäki kertoo esimerkin Vaasan yliopiston 1990-luvulla järjestämästä uustorpparihankkeesta, jonka tarkoitus oli saada ihmisiä muuttamaan maaseudun tyhjiin taloihin. Kiinnostuneita muuttajia oli, mutta hanke kaatui siihen, etteivät omistajat halunneet antaa taloja vieraille – edes vuokralle.

–Vastaavia hankkeita on ollut muitakin, mutta aina on törmätty omistajien nihkeyteen.

Paradoksaalisesti tunnearvo saattaa jopa estää taloa pelastumasta.

–Se on ristiriitaista. Jos on kotoisin talosta, haluaa säilyttää sen sellaisena kuin se oli lapsuudessa, Katajamäki sanoo.

–Syvälliset kokemukset paikoista ovat hyvin tärkeitä. Paikan henki halutaan kokea aika ajoin uudestaan. Ja sen pitää olla juuri sellainen kuin lapsena.

 dsc8419
Paketin design kertoo, että näistä kahveista on aikaa.
Close
Goto first page

Autio kunta
Fullscreen

Tunnearvon lisäksi talon kohtalon voi sinetöidä raha. Remontoiminen maksaa, ja harvalla on mahdollisuutta tehdä sitä itse.

Jos talo on kovin syrjässä kaikesta, kukaan ei välttämättä halua ostaa sitä. Kaava-alueen ulkopuolella maallakaan ei ole arvoa. Lisäksi purkaminen maksaa: on halvempaa jättää talo lahoamaan.

Lopulta huonokuntoisen talon kohtalo jää kunnan vastuulle. Rakennusvalvonta voi puuttua tilanteeseen, jos hylätty talo on esteettinen haitta tai selvästi vaarallinen: kaivon kansi on lahonnut tai sähköjärjestelmä mennyt huonoon kuntoon. Käytännössä puuttuminen on harvinaista.

Arvokkaalla tontilla mätänevä talo saattaa joutua rakennusvalvonnan syyniin, mutta metsän siimeksessä lahoava pirtti ei kiinnosta ketään.

–Rakennusmääräykset edellyttävät kunnosta huolehtimista, mutta ei siitä joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen. Kokemuksesta voin sanoa, että aika huonokuntoiseksi talon pitää mennä, että kunta siihen puuttuu. Naapureilta täytyy tulla valituksia, Hannu Katajamäki kuvailee.

Monen tyhjilleen jääneen talon naapurissa on yhtä autiota.

Autio kunta
Close
Goto first page

 dsc7861
”On arvokas loppu talolle, jos se romahtaa paikoilleen ja maatuu.”
Fullscreen

Talo painuu vinoon

Tie kohti seuraavaa kohdetta käy kuoppaiseksi. Vastaan ei tule ainuttakaan autoa, eikä asutusta näy mailla halmeilla. Perillä yksinäisen kuistin verho heiluu tuulessa ja oven maali on rapistunut pitsiksi.

Sisällä vastaan tulvahtaa aavistuksen ummehtunut tuoksu. Katto on pudonnut kahdesta kohdasta sisään, ja sadevesi tippuu hitaina pisaroina kupruilevalle linoleum-lattialle.

Olohuoneen lattia on notkahtanut keskeltä ja hytkyy askelten alla jännittävästi. Valo siivilöityy vaaleansinisten pitsiverhojen läpi puoliksi romahtaneeseen huoneeseen. Ulkoa kuuluu joutsenten vaativa huuto.

Vanhat parrut lahoavat, tapetti kupristuu ja talo painuu hiljalleen vinoon. Näky on yhtä aikaa kaunis ja surumielinen.

–Keskikammarin katto ei roikkunut viimeksi näin paljon, Leila huomaa.

Hän käy suosikkikohteissaan usein ja näkee, kuinka aika luhistaa paikkoja. Hän kunnioittaa taloja ja haluaa pitää niistä huolta. Hän sulkee ovet ja repsottavat ikkunat perässään. Muuta ei oikein voi.

Ajatus tutun talon romahtamisesta tuntuu surulliselta mutta luonnolliselta.

–Kuin vanha tuttava olisi kuollut. Mutta on arvokas loppu talolle, jos se romahtaa paikoilleen ja maatuu.

 dsc7861
”On arvokas loppu talolle, jos se romahtaa paikoilleen ja maatuu.”
Close
Goto first page
Video

Goto first page
Audio

00:00
/
03:12
Start audio now

Play audio

Vintiltä kuuluu koputus

Moni autiotaloissa seikkaileva haluaa ruokkia mielikuvitustaan kummitusjutuilla. Leilan mielikuvitus on liian vilkas sellaiseen, eikä hän koskaan tutkisi taloja pimeän aikaan.

–Olen aika arkaluonteinen. En tiedä, miksi edes änkeän tällaisiin paikkoihin, hän naurahtaa.

–Jotkin talot ovat pelottavampia kuin toiset. Yhdessä lattiat olivat niin pehmenneet, että piti kävellä seinien viertä. Talo oli muutenkin liikkunut ja huonekalut olivat vinossa. Se tuntui oudolta ja pelottavalta.

Vaikka joskus jännittää, Leila kiertää autiotaloja yleensä yksin. Kuvatessa saattaa vierähtää tuntikausia, eikä Leila usko, että kukaan jaksaisi odotella niin kauan. Yhteen reissuun menee helposti päivä.

Vain kerran hän on lähtenyt lipettiin kesken tutkimusmatkan.

–Vintiltä kuului koputusta ja hankaavaa ääntä suoraan yläpuoleltani, kuin joku olisi tiennyt, missä kohdassa olen. Vieläkin tulee kylmiä väreitä.

Goto first page

Autio tavaraa
Fullscreen

Museo vai piilopirtti?

Ennen Leila etsi kohteita ajelemalla ympäriinsä ja pitämällä silmät auki. Nykyään hän tutkii karttoja ja ilmakuvia ennen kuin lähtee matkaan.

Maanmittauslaitoksen kartoissa asutut ja kylmät rakennukset on merkitty eri väreillä. Ilmakuvista taas näkyy, onko kohde näkyvällä paikalla, onko sen katto uusi, repaleinen vai romahtanut ja käytetäänkö tonttia vielä varastona.

Urbaanin löytöretkeilyn sääntöihin kuuluu, ettei kohteiden sijaintia kerrota muille. Tarkoitus on suojella rakennuksia ilkivallalta.

–Poikkean näissä taloissa usein, ja tavaraa on hävinnyt paljon. Se on harmillista. En jaksa uskoa, että sukulaiset olisivat ilmestyneet hakemaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, Leila sanoo.

Hänestä hyvä kohde on täynnä yksityiskohtia ja säilynyt hyvin – muttei liian. Rakennus saattaa näyttää ulkoa hylätyltä, mutta voi ollakin kesäasunto, jossa käydään kerran vuodessa. Varmin merkki asutuksesta on piha, joka ei ole puskittunut, tai se, että taloa selvästi korjaillaan silloin tällöin.

Urbaanit löytöretkeilijät tutkivat vain hylättyjä paikkoja, eikä kenenkään kotiin tai kesäasuntoon tunkeuduta. Myös paikkojen rikkominen on kiellettyä. Selvää harrastusta koskevaa lakia ei ole, mutta kotirauhaa sillä ei ainakaan rikota: ympäristöministeriön mukaan autiolla ja selvästi hylätyllä talolla ei ole kotirauhansuojaa.

Leilakin käy vain paikoissa, joihin pääsee avonaisesta ovesta.

–En viitsi julkaista kuvia paikoista, joissa ei ole tarpeeksi rappion jälkiä. Se olisi epäilyttävää.

Autio tavaraa
Close
Goto first page

 dsc8567
Kuka ripusti seinälle Kekkosen?
Fullscreen

Tämän päivän viimeinen kohde on metsän siimekseen unohtunut mummonmökki. Pihan heinikko kahisee askelten alla, ja oksat räpsivät kulkijaa naamaan. Jos tänne on joskus kulkenut tie, se on aikoja sitten umpeutunut.

Talon sisään voi kävellä helposti, sillä ovi roikkuu irti saranoistaan. Vastaan tulvahtaa ummehtunut, vanhojen tekstiilien ja mummolan tuoksu.

Huonekalujen päälle on kertynyt ajan saatossa likaa, pölyä ja epämääräistä romua. Tönö on pikkuruinen, mutta täynnä muistoja: ylioppilaskuva, nimikoidut kumisaappaat, Seura-lehti vuodelta 1977. Makuuhuoneen seinällä roikkuvat sulassa sovussa Rolling Stones -juliste, Jeesus-taulu ja kuva nuoresta Kekkosesta.

Talo on kuin unohdettu, sammaloitunut museo. Ikkunalle jääneestä oluttölkistä näkee, ettei Leila ole ainoa täällä hiljattain vieraillut kulkija.

Hetken aikaa tuntuu siltä, kuin kukaan ei olisi koskaan lähtenytkään.

 dsc8567
Kuka ripusti seinälle Kekkosen?
Close
Goto first page

Synninpäästö lähtijöille

Tyhjien talojen määrä tuskin vähenee Suomessa. Haja-asutusalueiden perässä hiljentyvät kirkonkylät.

–Kylät hiipuvat hiljaa olemattomiin. Kyllähän se vie mielen apeaksi. Moderni aika kääntää selkänsä maaseudulle ja siellä aikanaan olleille pyrkimyksille ja unelmille, Hannu Katajamäki kuvailee.

Leila uskoo, että kaupungistumista ei voi enää estää.

–Päättäjätkin haluavat, että ihmiset asuvat suurissa keskuksissa. Syrjäseuduilla asumista vaikeutetaan koko ajan.

Vaikka hiipuminen hieman surettaa, Katajamäki näkee rappeutuneessa maisemassa myös toivoa. Pienissä huoneissa on eletty vaatimatonta elämää – kannettu vesi kaivosta ja käyty huussissa pihan perällä. Pitkälle on silti ponnistettu.

–Nykyään ajatellaan, että suomalainen yhteiskunta on ongelmissa, ja onkin. Nämä talot kertovat kuitenkin tarinaa vaatimattomista oloista, joista on lähdetty kehittämään modernia Suomea, ja onnistuttu.

Goto first page

Autio vika
Fullscreen

Ehkä autiossa kiehtoo lopulta eniten mysteeri. Pysähtynyt aika, ratkaisemattomat kohtalot, jännitys. Tuntuu vähän siltä kuin olisi kylässä ilman isäntäväkeä.

Lahoavien huoneiden katselu saattaa suututtaakin. Miksi ketään ei kiinnostanut? Joskus tämänkin paikan olisi voinut vielä pelastaa.

Leila ymmärtää lähtijöitä.

–Asun omakotitalossa ja olen niin väsynyt sen ylläpitoon. Ymmärrän, jos se käy ylivoimaiseksi.

Leilan koti on rintamamiestalo vajaan 60 kilometrin päässä isommasta kaupungista. Jos Leila haluaisi lähteä, taloa olisi hyvin vaikea saada kaupaksi – ainakaan siihen hintaan, jonka Leila siitä maksoi.

–Mutta talo ja tavarat ovat vain materiaa. Haluaisin mieluummin helpon elämän, Leila sanoo.

–Ymmärrän heitä, jotka vain jättävät kaiken ja muuttavat kaupunkiin. Niin minäkin haluaisin tehdä.

Autio vika
Close
Goto first page
Audio

00:00
/
03:12
Start audio now

Play audio

                                             

Kiitokset
Leila Manninen

Teksti
Emmi Laukkanen

Kuvat ja video
Teemu Kuusimurto

Ulkoasu
Reetta Timonen

Äänet
iStockphoto



Palaa takaisin
Me Naiset




















Goto first page
Scroll down to continue
Swipe to continue