Notice

This multimedia story format uses video and audio footage. Please make sure your speakers are turned on.

Use the mouse wheel or the arrow keys on your keyboard to navigate between pages.

Swipe to navigate between pages.

Let's go

Aina kotona

Logo http://jutut.menaiset.fi/aina-kotona

Goto first page
0:00
/
0:00
Start audio now

Paula Mattila on herännyt tänään puoli viideltä. Ennen auringonnousua hän on ehtinyt lypsää lehmät, viedä ne laitumelle ja keittää aamukahvin ja puuron.

Tällaisia Paulan aamut ovat olleet aina. Samanlaisia.

Muuttumatonta on arki muutenkin. 61-vuotias Paula on asunut koko ikänsä lapsuudenkodissaan pienellä maitotilalla Hämeessä.

– Kymmenen päivän ikäisenä nyyttinä minut on tähän tuotu silloisesta kunnansairaalasta. Siellä olen sentään syntymässä käynyt.

Kun Paulan kotipihaan saapuu, astuu ajassa taaksepäin. Piha on kumpuileva ja sammaleinen, kuin metsittynyt satumaa. Aurinko on paahtanut aidanpielet ja matalat piharakennukset harmaiksi, suuri omenapuu kumartunut talon katolle.

Open audio

Goto first page

Eka sitaatti
Fullscreen

Hailakanpunainen kotitalo on ollut suvulla yli sata vuotta. Se on rakennettu 1800-luvulla ja tuotu tälle paikalle 1895. Sisällä on tupa, keittiö, sauna ja kaksi pientä makuuhuonetta. Puucee on liiterin nurkalla.

Historia näkyy kaikessa: jykevissä, punakoissa lattialankuissa, tuvan seinustaa kiertävässä hirsipenkissä, puolen tunnin välein lyövässä seinäkellossa. Paulan mummo sai sen 75-vuotislahjaksi vuonna 1948. Oikeastaan vain uunin muuri, ikkunat ja keittiön kaapit on uusittu.

Tällaisia sukutiloja on ympäri maaseutua, mutta Paulan valinta käy silti yhä harvinaisemmaksi. Tilastokeskuksen mukaan suomalainen muuttaa keskimäärin 14 kertaa elämässään.

Paula tiesi jo pienenä, että jäisi jatkamaan tilaa. Hän on perheen ainoa lapsi, mutta teki päätöksen omasta halustaan.

– Siitä asti olen navetassa asunut, kun olen kävelemään oppinut. Jo lapsena tiesin, että olen tässä ja sillä siisti. En ole koskaan tosissaan haaveillut muutosta.

Eka sitaatti
Close
Goto first page
0:00
/
0:00
Start audio now

Lappi tuntui unelta

Matalassa tuvassa
on päivälläkin vähän hämärää. Keittiössä porisee kahvi ja tuoksuu hilloamista odottava omenasato. Paula kattaa pöydälle pullaa, omenapiirakkaa ja omien lehmien maitoa.

– Täytyy sanoa, että omalla vastuulla. Nehän sanovat, että raakamaito on kauheata myrkkyä, Paula hymähtää.

Hän puhuu vain, kun on asiaa, ja sanoo tarvittaessa kipakastikin. Olemus on yhtä aikaa jämpti ja lempeä.

Paulan on vaikeaa eritellä, miksi koti on hänelle niin rakas. Ehkä siksi, kun on aina ollut täällä. Vertailukohtia ei ole.

1980-luvulla Paula kävi pari kertaa seurakunnan ruskaretkellä Lapissa, muuten hän ei ole juuri matkustellut. Oli kiva olla muualla, mutta yhtä kivaa oli tulla takaisin.

– En millään meinannut tajuta, että olen ollut viikon poissa. Tuntui kuin olisin yhden yön unta nähnyt.

Ulkomaanmatkoista Paula ei edes haaveile. Lentäminen hirvittää, ja hiljaisesta kotitorpasta katsoen maailman meno näyttää uhkaavalta.

– Nykyaikana on paras pysytellä kotona. Maailma on muuttunut sellaiseksi. Ei tiedä, missä kukakin räjäyttää ja mitä.

Open audio

Goto first page

Paula36 tuoretta maitoa vaaka
Omenat pihalta ja maito navetasta. Kauppaan Paula pääsee kerran kahdessa viikossa.
Fullscreen

Ei Paula sitä paitsi pystyisi noin vain lähtemään. Reissuihin tarvitaan rahaa, ja jonkun täytyy pitää tila pystyssä – hoitaa talo, kissat ja kahdeksan lehmää.

Kesäaikaan lehmät on vietävä pellolle ja takaisin, ympäri vuoden lypsettävä, ruokittava, juotettava. Pitää luoda lantaa, alustaa, harjata, pestä lypsykone ja tankki, kuskata rehua ja jauhosäkkejä. Keskipäivällä on yleensä vapaata, paitsi kesäisin. Silloin painetaan heinäpellolla.

Naapurit auttavat, mutta pääosin Paula pärjää yksin. Vakituiseen työntekijään ei ole varaa.

Silloin kun Paula ei ole navetassa, hän laittaa ruokaa, leipoo, siivoaa tai pesee pyykkiä. Maailman tapahtumia hän seuraa katsomalla uutisia ja A-studiota ja lukemalla Maaseudun tulevaisuutta. Nettiä tai kännykkää Paulalla ei ole.

Radiosta hän kuuntelee vain uutiset ja aamu- ja iltahartaudet.

– Kuuluu kai niitä muitakin kanavia, mutta kuuntelen vain Ylen ykköstä.

Jos päivän töiltä jää aikaa, Paula nautiskelee katsomalla vanhoja elokuvia tai ottamalla päiväunet. Tilalta hän poistuu vain kerran kahdessa viikossa, kun asiointikyyti vie kauppaan. Kahdentoista kilometrin päässä on kylä, jossa pääsee kaupan lisäksi pankkiin.

– Siellä on kaikki. On kirkko, hautausmaa ja baari, mutta sinne minä en lähde. Kaljakuppilat eivät kiinnosta.

Paula36 tuoretta maitoa vaaka
Omenat pihalta ja maito navetasta. Kauppaan Paula pääsee kerran kahdessa viikossa.
Close
Goto first page
0:00
/
0:00
Start audio now

Myrsky vie sähköt

Paulan luona
tuntuu kuin palaisi lapsuuden kesiin, mummolaan tai vanhaan suomifilmiin. Värikkäät räsymatot tuntuvat tutuilta jalan alla, seinäkellon raksutus jää korviin hyrräämään.

Tuvan seinällä roikkuu navettakalenteri ja komea rivi kunniakirjoja. Osa on osoitettu Paulalle, osa äidille.

– Hyvästä maidosta, Paula toteaa vaatimattomaan tapaansa.

Tila on muuttunut viime vuosikymmeninä vain, kun maailma on niin vaatinut. On tullut EU ja sen edellyttämä kirjanpito, ja välillä voi joutua tarkastukseen. Taloudellisestikaan ei ole helppoa. Toimeen tulee, kun on pakko.

– Mitä muuta minä osaisin tehdä? Ei perheenjäsenistä niin vain luovuta.

Open audio

Goto first page

Paulalle onnellinen elämä on juuri tällaista, yksinkertaista. Sitä, ettei tarvitse lähteä. Maito tulee lehmästä, perunat pellosta, omenat puusta.

Kesäisin keittiöön tulee juokseva vesi, mutta kun putket ovat talvella jäässä, vesi pitää kantaa navetasta. Kylmimpään aikaan Paula nukkuu tuvassa, koska makuuhuoneessa ei ole lämmitystä. Kissat Tango ja Mira käpertyvät kainaloon.

Lankapuhelin on sama, joka taloon aikoinaan hankittiin. Vaikka ei puhuisi mitään, lasku on 25 euroa kuussa.

– Kännyköissä on se hyvä puoli, että on aina tavoitettavissa. Ennen rouvan piti toimia eläinlääkärin puhelinvastaajana.

Välillä hiiret purevat puhelinlangan tai myrsky katkaisee sähköt. Silloin lypsykone tai lankapuhelin ei toimi, eikä maitoa saa kylmäksi. Elokuisen Rauli-myrskyn jälkeen Paulan piti lähteä naapuriin soittamaan kännykästä maitoautolle, ettei tänään tarvitse tulla.

Lankapuhelimessa on sekin huono puoli, ettei sillä voi soittaa eläinlääkäripäivystykseen öisin tai viikonloppuisin. Silloin linjan toisesta päästä kuuluu: Tervetuloa Päijät-Hämeen sosiaalikunta yhtymän suureläinpäivystykseen.

Oma kunta valitaan numeroa painamalla. Kun lankapuhelimessa on pyöritettävä numerokiekko, sitä ei voi tehdä.

Goto first page

Nelj%c3%a4s sitaatti
Fullscreen

Ainoa lapsi jää

Iltapäivällä ulkoa kuuluu
moottorin vaimea ääni. Paula kurkistaa verhon raosta, kun hopeisen maitoauton keula ilmestyy navetan nurkalle.

– Se ei siinä kauaa viivy, Paula toteaa ja vetää kumisaappaat jalkaan.

Auto parkkeeraa navetan päätyyn, nappaa mukaansa 140 litraa ja jättää kuitin postilaatikkoon.

Paulaa ei toimituksessa tarvita. Hän seisoo kuistin nurkalla ja katsoo auton loittonevaa perää. Ylihuomenna se tulee taas. Mielessä käy muisto, kuinka lapsena maito kannettiin tonkissa tien varteen.

– Ensimmäinen maito lähti meijeriin, kun minä täytin vuoden.

Niihin aikoihin kylä vilisi lapsia. Ainoana lapsena Paula tottui puuhaamaan paljon yksin, milloin maataloushuushollia, milloin raveja ja ratsastuskilpailuja kepit hevosen etujalkoina.

Kavereitakin oli, naapurissa kaksi melkein samanikäistä tyttöä. Kun Paula kävi siellä leikkimässä, hän katsoi kodinhoitajan työtä ihaillen. Siinäpä vasta ihminen, joka on aina työn touhussa!

Mielessä kävi ensimmäisen, ja ehkä viimeisen kerran, pitäisikö tehdä isona jotain muuta kuin jatkaa tilaa.

1950–1960-luvulla maaseudulta lähdettiin yhä suuremmin joukoin kaupunkeihin, kun teollisuus ja kauppa loivat uusia työpaikkoja. Tilastokeskuksen mukaan muuttoliike huipentui vuonna 1974, jolloin asuinkuntaa vaihtoi 276 000 ihmistä.

Paula oli tuolloin 19-vuotias. Hän jäi, koska ei vain voinut kuvitella asuvansa missään muualla. Siksi Paula ei surrut, kun kaverit jättivät kotikylän.

Kansakoulun opettajakin sanoi, ettei Paulan tarvitse käydä viimeistä luokkaa – hänellähän on jo talo.

– Ympäristöllekin oli itsestäänselvää, että ainoa lapsi jää. Jos en olisi ainoa, olisi ehkä ollut pakko keksiä jotain muuta. Ammattini olisi silti ollut karjakko tai hevosenhoitaja. Lomittajaksi olen liian pienikokoinen.

Nelj%c3%a4s sitaatti
Close
Goto first page

Toka sitaatti
Fullscreen

Yksinäisyyteen tottunut

Paula on niin tottunut yksinoloon, että hän tarvitsee sitä ollakseen onnellinen. Ajatuskin kaupunkiin muuttamisesta tuntuu ahdistavalta.

Kotona oli hiljaista jo lapsena. Isä kuoli, kun Paula oli 13-vuotias, ja sen jälkeen Paula ja äiti elivät 22 vuotta kahdestaan. Omaa perhettä Paula ei koskaan perustanut.

– Eipä ole kukaan tyrkylle tullut. Kyllähän sitä työntekijää olisi tarvinnut, mutta ei ihan ketä tahansa sentään.

Juttuseuraa Paula ei niin kaipaa. Puhe hoituisi siinä hommien lomassa.

– Kun on vapaata, olen mieluiten yksin. Se on minun omaa aikaani.

Vieraita käy, mutta yleensä viran puolesta – lomittaja, keinosiementäjä, eläinlääkäri, karjantarkkailija, maitoauton kuski ja veroilmoituksen tekijä. Läheisiä ystäviä tai sukulaisia kylällä ei enää juuri asu.

Se kuulostaa hurjalta ja haikealtakin.

– Minä en ole kolmea henkeä suuremmassa sakissa koskaan ollut. Sehän on ainoan lapsen etu, että on tottunut yksin elämiseen.





Toka sitaatti
Close
Goto first page
0:00
/
0:00
Start audio now

Vaikka sähköt katkeilevat ja kylälle on matkaa, Paulaa on pelottanut kotonaan vain kerran. Se oli silloin, kun joku koputti ovea keskellä yötä. Kissat murisivat, sydän hakkasi, mutta Paula ei uskaltanut avata.

Uni ei enää tullut, ja aamuvarhaisella Paula nousi katsomaan, oliko navetassa kaikki hyvin. Oven raosta näkyi ensin jalkaa, sitten päätä. Kun kuului vielä humalainen huomenta, Paula säikähti niin, että juoksi naapuriin.

Myöhemmin selvisi, että kourun reunalla nukkui tiestä erehtynyt mökkiläinen.

– Se oli sellainen seitsemänkymppinen pappa, mutta on saanut minulta lempinimen kettutyttö. Eivätkös ne mene ihmisten kotieläinsuojiin luvattomasti?

Open audio

Goto first page

Paula43 halaa lehm%c3%a4%c3%a4
Kesällä saattaa mennä tunti, ennen kuin lehmät löytyvät metsästä. "Välillä ne eivät vastaa, vaikka niille huutelee."
Fullscreen

Yksi laumasta

Paula kumartuu sähköaidan ali ja lampsii kohti peltoa halkovaa puroa. Pikkuruisen uoman päälle on nostettu lankkuja sillaksi. Vesimyyrä kurkistaa niiden lomasta ja loikkaa sitten takaisin kaislikkoon.

Sillan toisella puolella laiduntavat Paulan tilan kahdeksan lehmää. Kun lauma havahtuu emäntänsä askeliin, se alkaa rynniä lähemmäs.

– Mitä tytöt, Paula huikkaa.

Lehmät muodostavat puolikaaren hänen ympärilleen. Muusa tulee kainaloon asti.

– Kyllä me Muusan kanssa halataankin, Paula sanoo ja kiertää kätensä lehmän kaulalle.

– Minua kohdellaan yhtenä lauman jäsenenä, vaikka en samaa lajia olekaan.

Kun Paula puhuu lehmilleen, ääni muuttuu lempeäksi. Hän tervehtii jokaista, halaa ja juttelee hyväntahtoisesti.

Louhi on saanut nimensä Kalevalasta, Lumia sen puhelimen mukaan. Muusa on nimenä muuten vain mukava. Vanhin kaikista on Uniikki, kahdeksan vasikan äiti, kolmentoista mummi ja kahden isomummi.

Kun laumaa katsoo, ymmärtää, ettei Paula ole lainkaan yksin.

– Lehmät ovat se henki ja elämä. Ne ovat kuin perheenjäseniä, siskoja. Puuttuvia siskoja.

Paula43 halaa lehm%c3%a4%c3%a4
Kesällä saattaa mennä tunti, ennen kuin lehmät löytyvät metsästä. "Välillä ne eivät vastaa, vaikka niille huutelee."
Close
Goto first page
0:00
/
0:00
Start audio now

Paulaa ja lehmiä yhdistää rakkaus rutiineihin. Onnellinen elämä on molemmille sitä, että asiat pysyvät aina samoin, juuri niin kuin on hyvä. On turvallinen olla.

Rutiineissa kytee myös jatkumo, juuret. Suvun perinteet elävät tällä tilalla, ja se on Paulalle tärkeää.

– Minä olen viimeinen, mutta edellisten sukupolvien työtä pitää kunnioittaa.

Paula tietää, että luopuminen on kuitenkin edessä, jos hän ei jaksa enää huolehtia tilastaan. Niin kauan kuin sitä ei tarvitse miettiä, Paula ei mieti.

– Se on sen ajan murhe, ja silloin ei kysytä enää minun mielipidettäni.

Siihen asti täällä on kaikki, mitä onneen tarvitaan.

– Tuntuu aina, että silloin on elämässä kiinni, kun on tässä, ja sivussa, kun on joissain muualla, Paula sanoo.

– En jää mistään paitsi. Pikemminkin jäisin paitsi, jos en olisi täällä.

Open audio

Goto first page

                                             

Kiitokset
Paula Mattila

Teksti
Emmi Laukkanen

Kuvat
Juha Salminen

Ulkoasu
Jutta Aaltio

Äänet
123rf



Palaa takaisin
Me Naiset


Goto first page
Scroll down to continue
Swipe to continue